äh. kipeenä on tylsää. eikä tartte edes olla mitenkään kuolemansairas. päässä humisee ja kohisee. lasten liian kovat äänet ja temuaminen saa pään pyörimään. ei jaksa keskittyä. ei jaksa tarttua mihinkään. ei saa mitään aikaiseksi. ääh.

vaan kipeänä jopa minä, aina menossa ja tulossa ja tekemässä, joudun tekemään stopin. ehkä se on ihan hyväkin. pysähtyy pohtimaan.

vaikka en minä enää elä niin paljon muiden elämää kuin ennen. osaan jo sanoa ei. ja sanonkin. aina kun vaan haluan. töissä voi sanoa, ettei kerkeä kaikkea, ei jaksa, ei halua. eikä kukaan katso kieroon. ei kukaan oleta, että joku olisi herra taikka neiti minä-teen-kaiken ja silti työpaikalla on aina yksi tällainen. vähintään. ja jos heitä on kaksi, niin sitten tulee kiistelyä kumpi saa tehdä kaiken. on rohkeutta olla olematta kaikessa mukana. jokainen, joka uskaltaa myöntää olevansa epätäydellinen on paljon täydellisempi kuin ne, jotka luulevat olevansa, mutta eivät myönnä sitä etteivät ole.

sairaan hourailuja?


ja sitten menin lukemaan kotiäidin bloggausta ja tunnen itseni yhtäkkiä entistä väsyneemmäksi ja sairaammaksi. zzz.