työasioitahan ei sais tuoda kotiin - tai ainakaan ei kannata. ei ainankaan viikonlopuksi. jotenkin tää kulunu viikko vaan on pitänny sisällään niin paljon kaikenlaista, ettei vaan kykene nollaamaan. tai miten kykeniskään, kun ne työasiat pyörii ajatuksina pääkopassa.

erään luokkamme tytön käytös on viimeaikoina ollut aika hälyyttävää. ja kun sitten alettiin sitä tarkemmin tutkia, syitä ja tarkoituksia ja muita niin - yllätys, yllätys - kaikki johtaa lapsen kotiin. on erittäin surullista kuulla, että on olemassa lapsia, joista vanhemmat eivät tunnu välittävän. eihän sellaisen pitäisi olla mahdollista. eihän? ja jotenkin tuntuu, että tämän tytön tarina ei edes ole kokonaan tässä vielä. kokoajan tulee joka paikasta esiin uusia valheita ja ei-paikkansapitävyyksiä. ja tässä valossa menneetkin näyttävät ihan erilaisilta.

pieni lapsi, haluaa miellyttää vanhempiaan, haluaa tuntea olevansa hyvä. ei onnistu siinä kotona. alkaa sepittää omaa uutta mielenkiintoisempaa elämäntarinaa ja lopulta sekoaa siinä, mikä onkaan totta ja mikä tarua. haluaisin auttaa. haluaisin tietää mitä kaikkea tämän tytön päässä liikkuu, mitä hän tuntee - päästä suojamuurin läpi. ottaa syliin ja kertoa, että maailma on ihan hyvä paikka. mutta onko se? ja samalla tiedän, ettei tämä tyttö ole ainoa lajiaan, ei varmasti ole! ja se tekee entistä surullisemmaksi.

kukaan ei varmaan ymmärrä mitään. oli vaan pakko kirjottaa ajatukseni pois päästä.  kiitos ja hei.