onko teistä kukaan koskaan kaivannut lapsuuteen. tai paremminkin siihen olotilaan, mikä lapsena oli. ei huolta huomisesta, aina seikkailu menossa. mihin se oikein katosi? ja milloin?

lapsena vuodenaikojen vaihtumisetkin olivat suuri ihme.syksyn lehdet, mitähän kaikkea mielikuvitus niidenkin varalle keksi - mistä ne värit tulevat? lumi. puhdas valkea lumi. siihen tehtiin enkeleitä kerta toisensa jälkeen. ja sitten tuli kevät. miten elämä tulikaan taas esiin talven jälkeen. suuria ihmeitä pieni mieli pullollaan. ja entäs kesä sitten? loputtoman pitkä, kuuma kesä, jolloin suorastaan loikittiin seikkailusta toiseen. miten nykyisin vuosikin vaan vierii eteenpäin, omalla tahdillaan nopeasti eikä edes kunnolla vuodenaikoja huomaa. tai huomaahan ne. mutta ei sitä samalla tavalla pysähdy ajattelemaan kuin ipanana..

lapsena ajattelli, että kuun saa oikeasti taivaalta ja sen voi syödä, koska se on pehmeää juustoa. noidat, keijut, peikot ja muut metsän oliot - ihkaeläviä. kuljen joka päivä töihin yhden lapsuuteni seikkailumetsän ohi. se oli silloin suuri ja täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita, piiloja ja majoja, menninkäisen koloja ja aarteita. vaan nyt. pieni pläntti puita liki toisiansa, toisella puolen vilkas tie ja toisella kerrostalorykelmä. en näe siellä enää seikkailua..

koko elämä oli kuin satua. ehkä se on vieläkin, jospa on vain itse kasvanut liian isoksi ja kömpelöksi?